Ajankohtaista 14

14.8.2019

Jouko Pihon kirja-arvio:

Viileää veljeyttä

”Viileää veljeyttä” on Otavan v. 2018 julkaisema historian kirja Suomen ja Saksan suhteista vuosina 1918-1939. Tekijä on Turun yliopiston poliittisen historian professori Vesa Vares.

Täytyy todeta jo heti alkuun, että Vareksen 544-sivuinen kirja on ehdottomasti mielenkiintoisin lähihistorian teos, mitä olen koskaan lukenut. Ei voi kuin ihailla Vareksen tekstin luettavuutta ja mukaansatempaavuutta ja silti kirja on täynnä faktoja ja yksityiskohtia.

Vareksen tyyli miellyttää myös siksi, että hän pyrkii kaiken aikaa objektiivisuuteen ja asioiden monipuoliseen tarkasteluun. Tähän vaikuttaa myös se, että Vares käyttää hyvin laajasti erilaisia lähteitä, suomalaisten lisäksi paljon myös saksalaisia ja muunmaalaisia.

Kirjan nimi ”Viileää veljeyttä” viittaa siihen, että Vares on tullut vuosikymmenten tutkimustensa jälkeen siihen tulokseen, että yleinen käsitys suomalaisten saksalaismyönteisyydestä 1930-luvulla ei pidä paikkaansa, vaan kyseessä on tosiasioihin perustumaton poliittisesti tarkoituksenmukainen myytti.

Vares kuvaa monissa kirjan kohdissa vuoden 1918 Vapaussodan suomalaissaksalaista aseveljeyttä ja suomalaisten kiitollisuutta saadusta avusta.

Samoin esille tulee hyvin jo 1800-luvulta peräisin olleet monet yhteydet varsinkin tieteen ja kulttuurin alalla Saksan suuntaan, mikä oli luonnollista, koska Saksa oli monilla aloilla maailman kehittynein maa. Olihan myös luterilainen uskonto tullut Saksasta ja saksan kieli oli yleisin Suomessa osattu vieras kieli.

Näiden syiden takia Suomessa oli paljon yleistä sympatiaa Saksaa kohtaan. Varsinkin keisarillista Saksaa oli arvostettu. Sen sijaan Weimarin Saksaa alettiin jo hiukan vierastaa, mutta 1930-luvun Saksa olikin sitten jo todellinen koetinkivi Saksan ystäville. Versaillesin rauhan kohtuuttomien ehtojen korjaamista koetettiin Suomessa kyllä ymmärtää, mutta muutoin Saksan muuttuminen aivan toisenlaiseksi herätti ensin hämmennystä ja sittemmin suoraa arvostelua, kun kaikenlaisia vääryyksiä ja väkivallantekoja alkoi tulla ilmi.

Kaiken aikaa kommunistit ja sosiaalidemokraatit olivat hyvin kielteisiä Natsi-Saksalle, mutta sen lisäksi Hitleriä vieroksuivat myös Edistyspuolue, RKP ja Maalaisliitto, jotka olivat enemmän englantilaismielisiä. Kokoomus oli aluksi jakaantunut, mutta vähitellen sekin alkoi suhtautua täysin kielteisesti kansallissosialismiin.

Niinpä Suomessa oli 1930-luvulla yksi ainoa pikku puolue eli Isänmaallinen kansanliike (IKL), joka suhtautui natsiaatteeseen periaatteessa myönteisesti, mutta kuitenkin korostaen itsenäisyyttään ja suomalaista omaleimaisuuttaan. IKL oli kuitenkin marginaalipuolue, jolla ei ollut mitään poliittista valtaa eikä merkitystä, kuten ei myöskään muutamilla hyvin pienillä suomalaisilla natsipuolueilla, joita Saksankin natsit karttoivat, koska yhteys niihin tahoihin ei olisi hyödyttänyt heitä mitenkään, mutta olisi tuonut vain mainehaittoja.

Mutta sitä mukaa kuin Hitlerin hirmutekoja alkoi tulla ilmi, myös IKL:n piiristä alkoi kuulua kriittisiä ääniä varsinkin kansallissosialistien kirkon vastaisen politiikan takia, koska IKL:ssä oli paljon pappeja ja hurskasta väkeä. Viimeinen pisara oli Saksan keväällä 1939 suorittaman Tsekkoslovakian miehitys, jonka IKL:kin tuomitsi ankarasti.

Saksa siis menetti 1930-luvulla koko ajan ystäviään ja Suomen ja Saksan välit olivat viileimmillään 1939-1940.

Vares kertoo kirjassaan myös eri ammattiryhmien suhtautumisesti Saksaan ja varsinkin Natsi-Saksaan. Yleinen käytäntö oli pyrkiä olemaan saksalaisiin yhteydessä vain ammatillisessa mielessä karttaen samalla visusti politiikkaa.

Eivät saksalaisetkaan halunneet väkisin tuoda politiikkaa mukaan, koska heille oli tärkeintä, että suomalaisiin oli ylipäätään yhteyksiä, koska saksalaiset olivat joutuneet monien kansojen hyljeksimiksi jo Ensimmäisen maailmansodan jälkeen, josta vain Saksa tehtiin syylliseksi. Suomi olikin Ensimmäisen maailmansodan jälkeen ainoa maa, jossa Saksalla oli hyvä maine, mihin vaikutti varmaan eniten v. 1918 Saksasta saatu aseellinen tuki ja lisäksi työväenliikkeen piirissä se, että keisari-Saksa oli kaatunut ja sen tilalle tullut Weimarin tasavalta oli sosiaalidemokraattien kannalta huomattava parannus.

Sitten tuli tietysti lisää Saksan torjuntaa Hitlerin aikana. Tällöin suomalaiset olivat yksi harvoja kansoja, joihin saksalaisilla oli vielä edes jollain tavoin toimivia yhteyksiä suomalaisten kovasta kritiikistä huolimatta. Mutta saksalaisetkin oppivat, mistä asioista kannattaa puhua ja mistä ei. Saksalaisille oli aivan selvää, että suomalaisia ei voida käännyttää natseiksi, joten politiikasta puhuminen oli turhaa.

Suomi ei siis ollut 1930-luvulla hitleriläismielinen. Itse asiassa Suomessa parjattiin Saksaa 1933-1939 poliittisessa julkisuudessa jopa enemmän kuin Neuvostoliittoa, jonka synkistä puolista oltiin enimmäkseen hiljaa.

Kirjasta voisi kertoa paljon lisääkin, mutta eiköhän ole parempi, että jokainen historiasta ja politiikasta sekä Suomen ja Saksan suhteista kiinnostunut henkilö lukee kirjan itse.

Mainittakoon vielä lopuksi, että kirjassa on 16 sivua mielenkiintoisia valokuvia.

5.8.2019

Jouko Pihon kirja-arvio:

Kunhan vaellamme samaa tietä

Sain juuri äsken luetuksi erittäin mielenkiintoisen kirjan ”Kunhan vaellamme samaa tietä” alaotsikkona ”Tapio Nousiaisen elämä ja palvelutyö kristittyjen yhteyden puolesta”. Vapaakirkollisen Päivän kustantama elämäkerta julkistettiin Suomen Vapaakirkon kesäjuhlilla Kuopiossa heinäkuun alussa 2019.

Kirjan kirjoittaja, historian maisteri ja opettaja Miika Tynjälä, on Tapio Nousiaisen tyttärenpoika, joten hänellä on ollut ainutlaatuinen mahdollisuus kertoa isoisästään sekä omien kokemustensa että varsin runsaan lähdemateriaalin tukemana. Huolellisesti tehdyt alaviitemerkinnät ovat huomattavan laajat.

Kirjassa käydäänkin läpi tarkasti Nousiaisen elämänvaiheet lapsuudenkodissa Pielavedellä, oppikoulussa Iisalmessa, lakitieteen opiskelijana Helsingissä, vänrikkinä Talvisodassa, luutnanttina Jatkosodassa, herätyksen aika ja uskoontulo v. 1952 ja sitten senjälkeinen elämä, jolloin Nousiainen teki oikeastaan kolmea työtä yhtäaikaisesti toimiessaan sekä tuomarina, saarnaajana että kirjailijana.

Kirjan lopussa on myös monien Nousiaisen ystävien hautajaistilaisuudessa lausumia muistosanoja, jotka elävöittävät henkilökuvaa.

Tynjälä kirjoittaa loppusanoissaan, että hänen tavoitteenaan on ollut antaa äidinisänsä vahvuuksista ja heikkouksista sen verran totuudenmukainen kuvaus, että elämäkerta ei olisi liian kaunisteleva eikä myöskään liian synkkä.

Tapio Nousiainen oli vastakohtien mies. Toisaalta hän oli hyvin herkkä ja pohdiskeleva, mutta myös välillä karski, ylpeä ja koleerinen eli helposti kiivastuva. Nousiaisella oli myös ajoittain vaikeuksia säilyttää ihmissuhteita, mikä vaivasi häntä etenkin elämän loppuvaiheessa, jolloin aivoverenkiertohäiriöstä toipuva mies suri sitä, että moni uskova ystävä etääntyi hänestä.

Mielestäni Miika Tynjälä on onnistunut puolueettomuuden ja totuuden tavoitteessaan erittäin hyvin. Kerronta on kaunistelematonta, mutta aina arvostavaa.

Tapio Nousiainen (1914-1981), lakitieteen tohtori, teologian kandidaatti, kirjailija ja saarnaaja ei ehkä ole tuttu kaikille tämän ajan ihmisille, mutta aikanaan eli varsinkin 1960- ja 1970 –luvuilla Nousiainen oli varsin tunnettu sananjulistaja, joka saarnasi Vapaakirkon, helluntaiherätyksen, Metodistikirkon ja Pelastusarmeijan seurakunnissa, mutta hän vaikutti myös monissa yhteiskristillisissä tapahtumissa, kuten Kansan Raamattuseuran järjestämillä Oronmyllyn miestenpäivillä, Gideoneissa ja Ashramissa.

Nousiainen kävi opettamassa myös Suomen Yhteiskristillisessä Raamattukoulussa (SYKR), jossa minäkin olin raamatunopettajana vuosina 1978-1981. Valitettavasti en koskaan tavannut Nousiaista, koska alkuaikoina ennen Suomeen muuttamista olin SYKRissä vain puolet kuukaudesta ja toisen puolen kotona Ruotsissa.

Kirjassa mainitaan myös, että SYKRin julkaisemassa Hengen Yhteys –lehdessä oli v. 1981 julkaistu kirjoituksia Nousiaisen kirjasta ”Että he yhtä olisivat”. Muistan sen, koska olin silloin mainitun lehden päätoimittajana.

Tapio Nousiainen oli uskoontulonsa jälkeen alkuvuosina aika dogmaattinen ja jyrkkä opillisissa asioissa. Parhaiten asiaa kuvaa Nousiaisen v. 1963 kirjoittama kirja ”Miksi en ole luterilainen”, jonka muistan niihin aikoihin lukeneeni.

Nousiaisen asenne kuitenkin muuttui vuosien mittaan ja jo viisi vuotta myöhemmin hän katui em. kirjaansa ja myönsi kirjoittaneensa sen lahkohengessä.

Sen jälkeen Tapio Nousiainen toimi elämänsä loppuun asti uutterasti ja monin eri tavoin uskovien yhteyden puolesta yli kirkkokuntarajojen. Nousiainen toi yhä uudestaan esille sitä, että meidän on rakastettava ja kunnioitettava toisia kristittyjä varauksetta huolimatta opillisista, käytännöllisistä ja henkilökohtaisista eroista.

Saarnojensa lisäksi Nousiainen vaikutti ja vaikuttaa edelleenkin 30 kirjoittamansa kirjan kautta, jotka ovat kaikki olleet hyvin suosittuja, mutta v. 1973 ilmestynyt runoteos ”Leipää ja suolaa” (luin sen silloin) on ollut kaikkein menestynein teos, josta on otettu jo lukuisia uusintapainoksia. Nousiainen kutsui runojaan psalmeiksi, mikä on sikäli hauskaa, että minäkin nimesin v. 2017 julkaisemani runokirjan psalmeiksi muistamatta, että Nousiainen oli tehnyt samoin.

Toinen erittäin pidetty kirja on romaanin muotoon puettu v. 1974 julkaistu elämäkertakirja ”Katkennut korsi”, jonka muistan lukeneeni suurella mielenkiinnolla.

Kolmas tunnettu kirja on v. 1980 julkaistu kadotuksen tuskista varoittava kirja ”Yksi ainoa elämä”.

Nousiainen kirjoitti niiden lisäksi myös evankelioivia kirjoja, lopunajan kirjoja ja kolme elämäkertakirjaa, nimittäin vapaakirkollisista Juho Koivumäestä ja Hilja Aaltosesta sekä helluntaisaarnaaja Niilo Heimosesta.

Tapio Nousiainen oli tavallaan etsijä koko elämänsä ajan, mikä ilmenee siinä, että hän kuului välillä Kuopion Vapaaseurakuntaan, välillä Kuopion Elim-nimiseen helluntaiseurakuntaan ja liittyi elämänsä viime vuosina vielä luterilaiseen kirkkoon.

Tapio Nousiainen kärsi elämänsä loppuvuosina eri sairauksista, joten kokousten pito väheni, mutta kirjoittamista hän jatkoi loppuun asti aivan kirjaimellisesti, sillä kuollessaan 30.10.1981 Nousiainen oli kirjoittamassa viimeistä kirjaansa ”Kristuksen kanssa kärsimyskoulussa”. Sydänkohtauksen saatuaan oli paperille jäänyt eräs sana kesken.

Oman heikkoutensa vuosina Nousiainen oppi yhä enemmän nöyryyttä ja toisten ihmisten kärsimysten ymmärtämistä, kun entistä vahvaa ja suoraryhtistä miestä ei enää ollut.

Suosittelen Miika Tynjälän isoisästään Tapio Nousiaisesta kirjoittamaa koskettavaa ja mukaansa tempaavaa elämäkertakirjaa kaikille, niin uskoville kuin uskomattomille.

3.8.2019

Jouko Piho:

Fasismi

Fasismi sai alkunsa Mussolinin Italiassa, jossa se oli valtiovallan ja pankkien/suuryritysten eli korporaatioiden välistä yhteistoimintaa.

Tänään fasismia on esim. Yhdysvalloissa, Kiinassa, Venäjällä ja EU:ssa. Myös YK ja islam suosivat fasismia.

Fasismi on siis sitä, että pääoma hallitsee poliitikoita, mikä pidetään kuitenkin salassa ja sen sijaan yritetään pitää yllä demokratian kulisseja näennäisten vaalien avulla. Tosiasiassa hallinto alkaa olla koko ajan enemmän ja enemmän diktatuurista ja toisinajattelijoita vainoavaa.

Historian ja elämän ironiaa on siinä, että niitä todellisia vapautta vaativia demokraatteja, jotka kritisoivat ja vastustavat fasismia, haukutaan fasisteiksi, vaikka nämä valtaapitävät valedemokraatit ovat itse fasisteja.

2.8.2019

Yegor Zhukov pidätetty

Sain tänään oheisen englanninkielisen viestin venäläiseltä ystävältäni. Viestissä kerrotaan, että 21-vuotias Yegor Zhukov on pidätetty tänään ja häntä uhkaa 8 vuoden vankeus.

Mikä on Yegorin ”rikos”? Hän puhui Youtube-blogissaan Venäjän korruptoituneesta hallinnosta ja siitä, miten sitä voisi vastustaa ei-väkivaltaisin keinoin.

2.8.2019

Jouko Pihon kirja-arvio:

Kenen joukoissa seisot?

Tämä kirja-arvioni koskettaa jo hieman vanhempaa kirjaa eli Kimmo Rentolan kirjoittamaa ja WSOY:n v. 1994 kustantamaa järkälemäistä eli 538-sivuista teosta ”Kenen joukoissa seisot?” alaotsikkonaan ”Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945”, joka sain äskettäin luetuksi.

Kirjan tekijä Kimmo Rentola on historiantutkija, joka on toiminut poliittisen historian professorina Turun yliopistossa vuosina 2006–2014 ja Helsingin yliopistossa vuodesta 2014.

Rentola valmistui valtiotieteiden tohtoriksi Helsingin yliopistosta vuonna 1994, joten tämä kirja perustuu hänen väitöskirjaansa, jonka aineisto on saatu kolmesta ennen käyttämättömästä lähteestä: Moskovan puoluearkistoista, valtiollisen poliisin (Valpo) arkistoista ja Suomen kommunistisen puolueen jäseniltä sodan jälkeen kerätyistä tiedoista.

Tutkimuksissaan Rentola on erikoistunut muun muassa kylmän sodan historiaan, Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin ja suomalaiseen kommunismiin.

Rentolalla onkin hyvät edellytykset kommunismin tutkimiseen, koska hän toimi nuorena Teiniliitossa, Vietnamin sodan vastaisessa liikkeessä ja vuodesta 1971 lähtien taistolaisessa nuorisoliikkeessä. Hän oli myös Suomen kommunistisen puolueen jäsen. Rentola luopui taistolaisuudesta 1980-luvun alussa.

Max Jakobson on luonnehtinut Rentolaa tutkijaksi, jota on innoittanut "intohimoinen pyrkimys totuuteen". Tulin samaan tulokseen kirjan luettuani. Rentola tukeutuu tiukasti faktoihin ja silloin kun asioista on epävarmuutta, hän tuo sen myös selvästi esille.

Kirjan aihealue eli suomalaisten kommunistien toimet vähää ennen sotia ja Talvi- ja Jatkosodan aikana on varmaankin monille ihmisille vähemmän tunnettua, kuten minullekin, joten sain kirjaa lukiessani tavattoman paljon uutta ja mielenkiintoista tietoa punaisten suomalaisten ajatuksista ja pyrinnöistä. Samalla kirjassa tulee esille myös monien valkoisten porvarien ajatusmaailmaa ja tekoja.

Kirjassa on kerrottu hyvin monista eri henkilöistä. Osa on tuttuja, kuten kommunistit Otto Ville Kuusinen, Arvo Poika Tuominen (erosi myöhemmin kommunisteista), Yrjö Leino ja Hertta Kuusinen, sosiaalidemokraatti Väinö Tanner ja valkoiselta porvaripuolelta Mannerheim, J.K. Paasikivi ja Urho Kekkonen ja ulkomaalaisista Stalin, Molotov ja Andrei Zhdanov, joka oli sodan jälkeen Suomeen tulleen Valvontakomission puheenjohtaja.

Kirjan perusteellisuuden takia siinä on mainittu erittäin paljon myös vähemmän tunnettuja kommunisteja, metsäkaartilaisia ja sabotöörejä. Lukuisia nimiä läpi käydessä tuntui välillä vähemmän kiinnostavalta, mutta sen ei kannata antaa haitata, koska hyvinkin pian kirjassa tulee esille jatkuvasti mielenkiintoisia yleispoliittisia tietoja tai tunnetumpiin henkilöihin liittyviä uusia paljastuksia.

Yksi kirjan johtava teema on suhtautuminen sotaan, mikä jakoikin kommunisteja rankasti, kun osa meni rintamalle, mutta osa piti parempana paeta metsiin ja tehdä sen sijaan tuhotöitä eri puolilla Suomea. Useimmat sabotaasin tekijät jäivät kuitenkin kiinni ja varsin monet heistä ammuttiin maanpetturuuden takia sotatilalakien perusteella.

Kirjassa tulee myös varsin hyvin esille se, miten äärimmäisen dogmaattista porukkaa kommunistit olivat. Oli kauheaa tarkkailua sen suhteen, kuka on oikeaoppinen marxilainen ja kuka on hoipertelija. Oikeassa opissa pysyminen oli vain erittäin vaikeaa, koska kommunismin näkemykset vaihtelivat aina tilanteiden mukaan, kuten ensin oltiin Hitleriä vastaan, sitten oltiin Hitlerin liittolaisia ja sitten oltiin taas Hitleriä vastaan. Tässä menossa monet putosivat kelkasta tai heidät teloitettiin epäluotettavina luokkavihollisina tai vakoojina.

Hyvän tekstin lisäksi kirjassa on myös 16 sivua historiallisia valokuvia.

Kirjasta voisi sanoa vielä paljon lisääkin, mutta ehkä tämä riittää. Suosittelen Rentolan erinomaisen teoksen lukemista kaikille historiasta ja politiikasta kiinnostuneille.

2.8.2019

Jouko Piho:

Ydinohjussopimus raukeaa tänään

Vuonna 1987 Yhdysvaltojen ja silloisen Neuvostoliiton välillä solmittu keskipitkän matkan (500-5500 km) ydinohjukset kieltävä INF-sopimus raukeaa tänään 2.8.2019 oltuaan voimassa 32 vuotta.

Venäjä rikkoi sopimusta jo sen voimassa ollessa sijoittamalla Kaliningradiin uusia 9M729-ohjuksiaan, jonka jälkeen myös USA irrottautui sopimuksesta. Trumpin ratkaisuun vaikutti voimakkaasti turvallisuusneuvonantaja John Boltonin kaikenlaisia aserajoituksia inhoava mielipide.

1.8.2019

Jouko Piho:

Uusi maailmanjärjestys on ihmiskunnan vihollinen

Tulossa oleva Uusi maailmanjärjestys on ihmiskunnan vihollinen, koska se tuhoaa demokratian, kristinuskon, perheen, moraalin, laillisuuden, järjestyksen ja kansallisvaltiot.

Uusi maailmanjärjestys merkitsee ateistista ja Saatanaa palvovaa diktatuuria ja toisinajatteljoita vainoavaa poliisivaltiota, jonka johdossa on Peto eli Antikristus, joka vaatii osakseen palvontaa, koska tämä väärä messias väittää olevansa jumala.

Lisäksi kaikki pakotetaan taloudelliseen pakkorakoon eli ottamaan itseensä ihonalainen pedonmerkki, jota ilman ei voi ostaa eikä myydä mitään.

28.7.2019

Jouko Piho:

Suomen tulevaisuus

Suomi tulee kokemaan suuria muutoksia tulevaisuudessa.

Tässä niistä muutamia:

28.7.2019

Jouko Piho:

Venäjällä kuohuu – onko Putinin hallinnon loppu tulossa?

Eilen lauantaina 27.7.2019 pidätettiin Moskovassa 1400 mielenosoittajaa oppositiojohtaja Aleksei Navalnyin koolle kutsumassa mielenosoituksessa, joka ei ollut saanut virallista lupaa.

Mielenosoittajat vaativat vapaita paikallisvaaleja Moskovaan, sillä viranomaiset ovat estäneet useiden opposition edustajien asettumisen ehdolle. Moskovan paikallisvaalit pidetään 8. syyskuuta.

Navalnyi itse pidätettiin kotiovensa edestä Moskovassa jo keskiviikkona ja tuomittiin 30 päiväksi vankeuteen, mutta tänään hänet vietiin sairaalaan vakavan allergian takia.

Myös suomalainen tietokirjailija Ville Ropponen joutui pidätetyksi ilman mitään syytä vain sen takia, että hän oli lähettyvillä katsomassa tapahtumia. Ropposta ei kuitenkaan vangittu, vaan hänet vapautettiin kahden tunnin kuluttua. Ropponen pitää pidätyksiä yhtenä merkkinä siitä, että Venäjä on ajautumassa kohti diktatuuria.

Myös mielenosoitukseen osallistunut Nadezhda Pilinskaya sanoi: ”Me elämme miehityksen alla. Loppu on tulossa, tämän hallinnon loppu.”

Venäjällä pitkään vangittuna ollutta, vuonna 2013 vapautunutta liikemies Mihail Hodorkovskia tukeva Khodorkovsky Center pitää Moskovan tapahtumia merkkinä samanlaisesta kansannoususta, joita aikaisemmin on tapahtunut muun muassa Ukrainassa ja Armeniassa.

Europarlamentaarikko Heidi Hautala (vihr) arvioi, ettei Moskovan paikallisvaaleihin liittyvissä mielenilmauksissa ole enää kyse vain muutaman opposition johtohahmon pyrkimysten tukahduttamisesta.

”Eilinen mielenosoitus Moskovassa sai poliisin pamputuksin ja pidätyksin yltämään suorituksiin, joita on nähty viimeksi seitsemisen vuotta sitten. On pääteltävissä, että Kremlin turvallisuuspalveluja edustava siipi näin osoittaa toimintakykyään pehmeämpää leiriä vastaan”, Hautala kommentoi Facebookissa.

Jos palaan vielä Ropposen kommenttiin, että Venäjä olisi ajautumassa kohti diktatuuria, niin saamieni tietojen perusteella sanoisin, että Venäjä on ollut jo pitkään Putinin diktatuuri, jossa mitään ei tapahdu ilman Putinin hyväksyntää. Media ja oikeuslaitos ovat täysin Putinin peukalon alla ja muut puolueet ovat Kremliä tukevia näennäisopposition puolueita, jotta lännessä uskottaisiin, että kyllä Venäjällä on demokratiaa.

Mutta demokratiaa eli kansanvaltaa ei siis todellakaan ole. On vain diktatuurista Putinkratiaa, kleptokratiaa (varkaiden hallintoa), sekurokratiaa (turvallisuuspalvelu FSB:n valtaa) ja oligarkiaa (harvainvaltaa).

Jossain vaiheessa tähän diktatuuriin tulee loppu. Putinin hallinto kaatuu yhtä varmasti kuin Neuvostoliitto hajosi lähes 30 vuotta sitten.

Putinin jälkeinen hallinto ei kuitenkaan ole välttämättä sen parempaa. Venäläisten ikuinen kirous huonojen hallitsijoiden vallan alla tulee todennäköisesti jatkumaan. Demokratiaa on hyvin vaikeaa saada toimimaan noin isossa, monikulttuurisessa ja lakeja kunnioittamattomassa varkaiden maassa, joka on läpikotaisin tottunut korruptioon ja julmiin otteisiin. Niinpä Putinin seuraaja tulee todennäköisesti olemaan häntäkin kovempi diktaattori.

Kuvassa venäläinen oppositiojohtaja Aleksei Navalnyi.

27.7.2019

Jouko Piho:

Nikolaus von Horthy: Muistelmat

Näin googlettaessani mainoksen ja päätin ostaa antikvariaatista kiintoisalta vaikuttavan elämäkertakirjan vain kuuden euron hinnalla.

Onneksi ostin, sillä Nikolaus von Horthyn v. 1952 kirjoittama ja Otavan v. 1955 suomeksi julkaisema muistelmateos oli todella mielenkiintoinen ja paljon uutta tietoa antava lukukokemus.

Nikolaus von Horthy (1868-1957) oli Itävalta-Unkarin laivaston amiraali ja päällikkö, keisari Frans Joosef I:n adjutantti Wienin hovissa 1909-1914 sekä Unkarin kuningaskunnan valtionhoitaja vuosina 1920–1944.

Keisarista Horthy kirjoitti seuraavasti: ”Kaikkina raskaina hetkinään hänen majesteettinsa etsi ja sai lohdutusta voimakkaasta uskonnollisuudestaan. Hän piti hallitsijankutsumustaan Jumalan hänelle antamana tehtävänä, jonka täyttämisessä velvollisuudentunto oli määräävänä tekijänä.”

Hothy oli luonteeltaan samanlainen eli äärimmäisen velvollisuudentuntoinen, rehellinen, vaatimaton ja kunniantuntoinen.

Kirjassa on myös yhden luvun verran kuvausta keisarin veljenpojasta arkkiherttua Frans Ferninandista, jonka murha 28.6.1914 sytytti sen kipinän, joka sai lopulta aikaan muutaman kuukauden kuluttua Ensimmäisen maailmansodan.

Sodan jälkeen Unkari menetti 68 % eli kaksi kolmannesta alueestaan ja 59 % eli 10,6 miljoonaa asukastaan, joista yli kolme miljoonaa oli madjaareja eli unkarilaisia. Lisäksi Unkari menetti 88 % metsistään ja 50 % rautatehtaistaan. Tynkä-Unkari pääsi vain vaivoin ja hitaasti jaloilleen,

Suursodan jälkeen Itävalta-Unkarin keisarikunta hajosi ja Horthy valittiin 1.3.1920 valtionpäämieheksi, josta käytettiin nimitystä valtionhoitaja. Horthyä yritettiin kyllä kovasti saada myöhemmin kuninkaaksikin, mutta hän ei suostunut ehdotukseen.

Horthy tapasi valtionhoitajana monia valtionpäämiehiä. Horthyn ensitapaamisen vaikutelma Hitleristä oli, että Hitler on viisas ja maltillinen valtiomies. Ei mennyt kauaakaan, kun Horthyn käsitys Hitleristä muuttui täydellisesti ja hän joutui usein kahnauksiin Hitlerin kanssa, koska hän piti Unkarin puolta eikä suostunut Hitlerin kaikkiin ehdotuksiin. Kirjassa onkin kokonainen luku, jossa Horthy kertoo ristiriidoista Hitlerin kanssa ja niistä johtuvista jännitteisistä neuvotteluista.

Lopulta tilanne kiristyi siinä määrin, että Saksa miehitti Unkarin maaliskuussa 1944 11 divisioonan voimin. Seuraavat kuukaudet olivatkin Unkarin historian synkimpiä, kunnes Unkarin onnistui Suomen tavoin irtautua sodasta lokakuussa 1944, kun Suomi solmi välirauhan kuukautta aikaisemmin. Hitler raivosi ja käski vangita Horthyn, mikä tapahtui 17.10.1944.

Sen jälkeen Horthy kuvaa vankeusaikaansa Saksassa eri paikoissa, kunnes amerikkalaiset vapauttivat hänet 1.5.1945, mutta pitivät kuitenkin jonkin aikaa hallussaan todistajana, kunnes Horthy vapautui lopullisesti 17.12.1945 ja muutti Portugaliin Estoriliin, jossa hän kuoli v. 1957.

Kirjaa lukiessani tuli selväksi, miten paljon samanlaisia kokemuksia Suomella ja Unkarilla on ollut viimeisen sadan vuoden aikana. Horthy mainitseekin kirjassaan useasti Suomen, esim. sen, että Talvisodan aikana Unkarissa oli kiihkeitä vaatimuksia vapaaehtoisjoukkojen lähettämisestä Suomen avuksi.

Kaikkein yhdistävin asia on se, että molemmat maat ovat olleet monesti vaikeuksissa maantieteellisen sijaintinsa takia eli slaavien ja germaanien välissä, kun ympäröivät suurvallat ovat ajaneet omia etujaan pienempien kustannuksella rajoittaen näiden toimintavapautta suuresti. Kuten Suomi myös Unkari olisi halunnut pysyä Toisen maailmansodan ulkopuolella, mutta sitä ei kummallekaan suotu.

Horthy kirjoittaa kirjansa loppusivuilla: ”Missä muodossa Unkarin vapautuminen, jota me toivomme ja rukouksissa pyydämme, kerran tulee tapahtumaan, on mahdotonta ennustaa.”

Horthy viittaa vapautumisella kommunistihallinnosta ja Neuvostoliiton satelliittivaltion asemasta eroon pääsemiseen, mihin orjuuteen koko Itä-Eurooppa joutui Toisen maailmansodan jälkeen lähinnä Yhdysvaltain presidentin Rooseveltin Stalinin vaatimusten edessä esittämästä liiallisesta pehmeydestä johtuen.

Meidän ei tarvitse enää ennustaa, koska me olemme nähneet Itä-Euroopan ja sen myötä Unkarin vapautumisen kommunismin ikeestä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.

Suosittelen Nikolaus von Horthyn Muistelmia kaikille historiasta ja politiikasta kiinnostuneille.

27.7.2019

Jouko Piho:

Kiihottaminen kansanryhmää vastaan – vain vähemmistöt suojeltuja

Helsingin kaupunginvaltuutettu Abdirahim Hussein (sos.dem.) twiittasi jokin aika sitten, että kaikki perussuomalaiset ovat rasisteja.

Kyseessä on räikeä yleistys, mutta onko se myös rikos?

19.7.2019

Jouko Pihon kirja-arvio:

Sotapäiväkirjat 1939-1945

Luin Facebook-kaverin suosituksesta Astrid Lindgrenin Toisen maailmansodan aikana pitämän päiväkirjan merkinnöistä kootun kirjan "Sotapäiväkirjat 1939-1945", joka ilmestyi suomeksi WSOYn kustantamana syyskuussa 2016.

Vähän yli kolmikymppinen Lindgren kirjasi havaintonsa 17 mustaan vihkoon, jotka löytyivät v. 2013. Karin Nyman, Lindgrenin tytär, jonka jälkisanat ovat kirjan lopussa, kirjoitti äitinsä muistiinpanot puhtaaksi.

272-sivuisen kirjan lukee helposti päivässä, mihin auttaa myös tekstin mielenkiintoisuus ja mukaansatempaavuus. Vaikka Lindgren kertoo järkyttävistä asioista, hän sirottelee väliin myös paljon huumoria ja Tukholmassa asuvan nelihenkisen perheensä tapahtumia, kuten seikkaperäisiä selostuksia lapsistaan ja eri juhlien ruuista. Myös aviokriisiä Astridin miehen Sturen kanssa sivutaan hieman, mutta ei kovin yksityiskohtaisesti.

Päiväkirja alkaa 1.9.1939: "Voi! Sota alkoi tänään. Kukaan ei tahdo uskoa sitä. Kammottava alakulo on laskeutunut kaiken ja kaikkien ylle. Luoja auttakoon meidän poloista hulluuden valtaamaa planeettaamme!"

Sen jälkeen Lindgren kirjoitti sota-ajan tapahtumista kuuden vuoden ajan ja liimasi samalla päiväkirjaansa lehdistä leikkaamiaan kuvia ja uutisia.

Lisäksi päiväkirjassa on mukana otteita joistakin kirjeistä, joita hän luki sodan aikana työkseen Ruotsin tiedustelupalvelun kirjesensuurissa, minkä takia hän tiesi maailman tapahtumista paljon enemmän kuin monet muut. Jo sodan alkuvaiheessa Lindgren tiesi juutalaisten kovasta kohtalosta. Lokakuussa 1940 Lindgren kirjoitti: "Sanat eivät riitä kertomaan, kuinka surkuteltavia ovat ne juutalaisparat, joiden epätoivoisia rukouksia viisumin tai matkustusluvan saamiseksi milloin minnekin joudun lukemaan joka päivä."

Kirjassa on monessa kohtaa mainintoja myös Suomesta, jota kohtaan hän tunsi suurta myötätuntoa ja pyrki olemaan myös käytännössä mukana eri tavoin avustustyössä. Talvisodan alettua Lindgren kirjoitti 30.11.1939: "Miten tässä käy, millainen kohtalo meitä odottaa? Ja onnetonta Suomea?" Lindgren pelkäsi myös sitä, mitä tapahtuisi, jos Neuvostoliitto nujertaisi Suomen ja uhkaisi seuraavaksi Ruotsia.

Lindgren kirjoitti 30.11.1940: "Mietin, onkohan mikään kansa tuntenut niin voimakasta myötätuntoa toisen puolesta kuin me silloin, kun kärsimme onnettomasta rakkaudesta Suomeen ja lahjoitimme rakkaudessamme ja epätoivossamme Suomelle kaikkea mitä suinkin vain keksimme – rahaa, satoja miljoonia, jos kaikki lasketaan, aseita, ammuksia, vaatteita, ruokaa, pullotettua verta, suksia, hevosen loimia, ambulansseja, lääkintäapua, villavaatteita, joita neuloimme kuin viimeistä päivää, vihkisormuksia, niin en edes tiedä kaikkea. Otimme Ruotsiin tuhansia ja taas tuhansia lapsia, ja tehtaissa työskenneltiin pyhinäkin Suomen puolesta, ihmiset lahjoittivat päivän palkkansa joka kuukausi jne. aina loputtomiin asti. Ja silti meillä oli koko ajan hirveä tunne, ettemme tehneet tarpeeksi."

Ruotsi säilyi sodan ulkopuolella, kuten myös Sveitsi, Espanja, Portugali ja Irlanti. Kirjassa on monia kohtia, joissa Lindgren ihmettelee Ruotsin rauhaa, on siitä hyvin kiitollinen Jumalalle ja arvelee kaikella olevan se tarkoitus, että Ruotsi voisi auttaa muita sodassa kärsiviä ihmisiä ja varsinkin pakolaisia.

Läpi päiväkirjojen kulkee vahvana Astrid Lindgrenin viha ja halveksunta Hitleriä ja natsismia kohtaan, mutta myös viha ja pelko Stalinia ja Neuvostoliiton toimia kohtaan. Esille tulee myös voimakkaasti Lindgrenin sodanvastaisuus ja melkein joka sivulla oleva toivomus, että sota loppuisi jo pian.

Peppi Pitkätossu -tarinat syntyivät sodan loppuvaiheessa kertomuksina usein sairastelevalle Karin-tyttärelle ja niiden kautta käynnistyi maailmankuulu kirjailijaura. Peppi Pitkätossu alkoi syntyä tarinamuodossa v. 1944, ja ensimmäiset tyttökirjat, "Riitta-Maija keventää sydäntään" sekä "Kerstin ja minä", saivat hyvän vastaanoton.

Viimeinen päiväkirjamerkintä on vuoden viimeisenä päivänä 1945, jolloin Lindgren kirjoitti: "Rauhaan ei auta juuri tuudittautua, sen ylle lankeaa atomipommin varjo."

Suosittelen kaikille historiasta ja Astrid Lindgrenistä kiinnostuneille Astrid Lindgrenin syvästi inhimillisen, mutta myös paljon tietoa antavan sotapäiväkirjan lukemista.

19.7.2019

Jouko Pihon kirja-arvio:

Uusi tsaari - Vladimir Putin ja hänen Venäjänsä

Sain monen päivän luku-urakan jälkeen luetuksi v. 2016 suomeksi julkaistun 683-sivuisen tiiliskivijärkäleen Vladimir Putinista. Kyseessä on New York Times –lehden toimittajan Steven Myersin kirjoittama mahtava elämäkerta "Uusi tsaari – Vladimir Putin ja hänen Venäjänsä".

Olen lukenut ennenkin kirjoja Putinista ja Venäjästä, mutta täytyy sanoa, että tämä Myersin teos on kyllä täysin omaa laatuaan vakuuttavuudessa, mielenkiintoisuudessa ja mukaansa tempaavuudessa. Voinkin yhtyä täysin kirjan kanteen painettuun Kauppalehden arvioon: "Myersin Putin-kirjaa ei voi millään laskea käsistään."

Kirjassa on viisi osaa, joista ensimmäinen käsittelee Putinin lapsuutta, nuoruutta ja KGB-uraa ennen vuotta 1991, toinen osa Putinia 1990-luvun Venäjällä, kolmas osa ensimmäisiä presidenttikausia, neljäs osa pääministerikautta ja viimeinen osa vuosia 2012 - 2015.

Teos kuvaa hyvin ja yksityiskohtaisesti Putinin yllättävän nousun Venäjän johtoon sekä koko 2000-luvun ajan jatkuneen pyrkimyksen oman vallan lujittamiseen ja siinä sivussa uskollisten tukijoiden vaurastuttamiseen. Vaikka Putin lupasi valtakautensa alussa laittaa omaisuuksia kahmineet oligarkit kuriin, niin päästyään itse valtaan Putin ja hänen pieni pietarilainen lähipiirinsä ovat rikastuneet satumaisesti. Sen tähden on aiheellista puhua kleptokratiasta eli varkaiden hallinnosta, kaverikapitalismista ja rosvokapitalismista. Voidaan puhua myös sekurokratiasta eli turvallisuuselinten hallinnosta, koska monet Putinin korkeisiin asemiin nostamista henkilöistä ovat entisiä vakoojia eli KGB-upseereja.

Kun kaikki ovat varastaneet valtiolta valtavia summia, ovat kaikki korruptiosta myös hiljaa, koska kaikkien asema on riippuvainen Putinista. Eräs johtava teema kirjassa onkin lahjonnan ja valheiden jatkuva lisääntyminen. Totuudella ei ole mitään itseisarvoa, vaan kaikki mikä hyödyttää Putinia ja Venäjää, on oikein.

Edelleen puhuttiin ja puhutaan kuitenkin demokratiasta, mutta tosiasiassa kyse oli ja on vain näennäisdemokratiasta, valeoppositiosta ja väärennetyistä vaaleista. Tosiasiallisesti Venäjällä vallitsee Putinin diktatuuri.

Kommunistiseen diktatuuriin ei ole kuitenkaan enää paluutta. Putin onkin luonut uudenlaisen diktatuurin, joka muistuttaa enemmän fasismia, jossa luja valtiovalta on tiiviissä yhteistyössä yritysten kanssa. Putin onkin alkanut siteerata viime vuosina filosofi Ivan Iljiniä, joka ihaili Mussolinia ja Hitleriä.

Putin on ilmeisen vilpittömästi sitä mieltä, että suuri ja etnisesti ja uskonnollisesti kirjava Venäjä ei toimi parlamentarismin ja monipuoluejärjestelmän keinoin, vaan ainoa mahdollisuus Venäjän hallintaan on ohjattu hallinto eli se, että yksi mies päättää kaikesta, ei vain politiikasta, vaan myös taloudesta, mediasta, moraalista, kulttuurista ja oikeuslaitoksesta eli kaikista yhteiskunnan instituutioista.

Ja se mies on nimenomaan ja ainoastaan Putin, kylmä ja laskelmoiva ja kaikki vastustajansa nujertava korvaamaton yksinvaltias. Jopa silloin kun Putin oli välillä pääministerinä, kaikki tiesivät, että kaksikosta Putin määräsi asiat eikä Putinin presidentiksi valitsema Dmitri Medvedev voinut tehdä mitään suurempia ratkaisuja ilman Putinin hyväksyntää. Ja kun Putin tuli takaisin presidentiksi, hän peruutti monet Medvedevin aikaansaamat pienemmät uudistukset. Putin on todellakin aikamme uusi tsaari. Putin on Venäjä ja Venäjä on Putin.

Putin on toki saanut aikaan myös hyviä asioita: monien venäläisten taloudellinen asema on vakiintunut, kansallistunto on noussut ja yleinen vakaus ja järjestys ovat aivan toista luokkaa kuin Jeltsinin aikana 1990-luvun kaaoksen aikoina, mikä on vaikuttanut siihen, että Putinin kansansuosio on monista takaiskuista huolimatta pysynyt hämmästyttävän korkeana.

Putinin kannatukseen on ennen muuta vaikuttanut se, että jo uransa alussa Putin kaappasi kolme tärkeintä televisiokanavaa valtion eli hänen itsensä haltuun. Aluksi internet oli jonkinlainen henkireikä, mutta sittemmin sitäkin on alettu rajoittaa ja valvoa voimakkaasti. Sananvapaustilanne onkin Venäjällä tutkimuslaitosten mukaan yksi maailman huonoimpia.

Myös oikeuslaitos on täysin korruptoitunut eikä lakeja kunnioiteta. Vain rahalla ja voimalla on merkitystä. On ironista, että Putin toivoi Venäjälle lakien diktatuuria, mutta vaikutti itse siihen, että tilalle tuli Putinin diktatuuri eli Putinin tahto on laki.

Oikeuslaitoksen epäitsenäinen asema on näkynyt monissa näytösoikeudenkäynneissä poliittisia vastustajia kohtaan, joista tunnetuin on öljy-yhtiö Jukosin entinen johtaja Mihail Hodorkovski, joka joutui viettämään yli 10 vuotta vankilassa tekaistujen syytösten takia vain sen takia, että Putin koki hänet vaaralliseksi kilpailijaksi, koska Hordorkovski puhui voimakkaasti aidon demokratian puolesta, mihin kuuluu presidenttivaltaisuuden sijasta parlamentin johtoasema ja se, että valta voi myös vaihtua rehellisissä vaaleissa. Hodorkovski vapautui vankilasta vasta alkuvuodesta 2014, koska Putin tarvitsi epätoivoisesti edes jotakin lännen hyväksyntää ennen Sotshin talviolympialaisia.

Vuosien mittaan Putin on löytänyt itselleen ja Venäjälle vallanhalun lisäksi myös selvän ideologian, jossa on aineksina ortodoksista uskoa (Putin on aina uskonut Jumalaan), konservatiivista moraalisuutta vastakohtana lännen mädäntyneelle liberalismille ja venäläistä kansallismielisyyttä, jossa Venäjää hehkutetaan muiden maiden vihamielisesti kohtelemana uhrina, joka kuitenkin on itse asiassa maailman pelastaja ja messias.

Näin laajasta ja sisällökkäästä kirjasta voisi tehdä vaikka kuinka pitkän selostuksen, mutta ehkäpä tämä jo riittää. Minusta olisi kaikkein parhainta, jos jokainen historiasta ja aikamme ilmiöistä kiinnostunut ihminen lukisi kirjan itse. Kirja on paksuudestaan huolimatta helppolukuinen, lähes kuin jännityskirja. Lukemista auttaa myös Seppo Raudaskosken erinomainen suomennos. Kiitos Bazarille oivallisen kirjan kustantamisesta!