Israel 5

Toisen temppelin aikaan elänyt Rahel oli rikkaan jerusalemilaisen Kalba Savuan tytär, joka rakastui isänsä köyhään ja kouluja käymättömään Akiva-nimiseen paimeneen, joka ei osannut lukea eikä kirjoittaa.

Rahel näki kuitenkin Akivan kyvykkyyden ja suostui menemään hänen kanssaan naimisiin sillä ehdolla, että Akiva menee kouluun.

Salaisten häiden jälkeen Rahelin isä hylkäsi pariskunnan, joka joutui elämään suuressa köyhyydessä.

Akiva ei kuitenkaan pitänyt lupaustaan kouluun menosta, koska hän oli 40-vuotiaana mielestään liian vanha oppimaan enää mitään.

Rahel ei antanut periksi, vaan vei miehensä lähteelle, jonka vedet kuluttivat vähitellen päivä päivältä reiän kovaan kallioon. Yhtäkkiä Akiva ymmärsi, että jos pisara vettä voi muuttaa kallion, niin hän voi oppia Tooraa.

Silti Akivalle oli kova paikka mennä kouluun yhdessä ekaluokkalaisten kanssa. ”Kaikkihan nauravat minulle”, valitti Akiva surkeana.

Mutta viisas Rahel sanoi: ”Olet oikeassa. Monet nauravat sinulle ensimmäisenä päivänä, toisena päivänä yhä harvemmat nauravat ja kolmantena päivänä ei kukaan naura, vaan kaikki alkavat kunnioittaa sinua, että sinä haluat oppia lukemaan vielä vanhemmalla iälläsi.”

Ja näin kävi. Akiva oppi lukemaan yhdessä pienen poikansa kanssa ja meni sen jälkeen kuuluisaan Jerusalemin Akatemiaan palaten sieltä 12 vuotta myöhemmin mukanaan 12000 häntä kunnioittavaa opiskelijaa.

Naapurit arvostelivat Rahelille sitä, että hänen miehensä oli ollut niin kauan aikaa poissa, jolloin Rahel sanoi: ”Jos minä saisin toivoa, niin minun mieheni olisi vielä toiset 12 vuotta Akatemiassa.”

Akiva sattui kuulemaan vaimonsa sanat ja hän päätti lähteä siltä seisomalta takaisin Akatemiaan, josta hän palasi kotiin jälleen 12 vuoden kuluttua nyt mukanaan 24000 innokasta seuraajaa.

Rahel riensi juosten miestään vastaan, mutta opiskelijat eivät tunnistaneet köyhtynyttä ja ryysyissä olevaa Rahelia, vaan sysäsivät hänet tylysti syrjään.

Silloin Akiva riensi vaimonsa luo ja sanoi opiskelijoilleen: ”Kaikki viisaus, mitä minä olen oppinut tai jakanut teille, tulee tältä naiselta – minun vaimoltani.”

Rabbi Akivasta (50-135 jKr.), jonka hauta on myös Tiberiaassa, tuli yksi juutalaisuuden merkittävimmistä Tooran opettajista hänen hurskaan vaimonsa sinnikkään ja peräänantamattoman uskon takia.

Tapasin kaupassa tarmokkaan oloisen Lilach Shneidmanin, jonka miehen Ranin isoisä Avigdor Shneidman muutti 9-vuotiaana poikana v. 1897 Ukrainasta Palestiinaan ja oli perustamassa 20-vuotiaana Kinneretin farmia v. 1908. Avigdorin vaimo Nehama saapui sitten myöhemmin eli v. 1921 Liettuan Vilnasta.

Alkuaikoina eli vuodesta 1925 alkaen moshavissa asui jonkin aikaa myös professori ja arkeologi Aapeli Saarisalo, josta Lilach puhui paljon ja lämpimästi näyttäen minulle Saarisalon v. 1980 julkaistun kirjankin Muuttuva Pyhä maa. Saarisalo maksoi etukäteen puolen vuoden vuokran, jolla farmilaiset saattoivat ostaa lehmän arabien varastaman tilalle.

Shneidmanin perheen tyttäret perustivat v. 1999 nykyisen suuren ja suositun kaupan, josta saa kaikkea maistuvaa mitä Israel voi tarjota: yrttejä, mausteita, taateleita, kuivattuja hedelmiä, taatelihunajaa, hilloja, erilaisia mehuja, yrttiteetä, viinejä, oliiviöljyä ja luonnon kosmetiikkaa.

Paikassa on myös elokuvateatteri, jossa kävin katsomassa 15 minuutin mielenkiintoisen elokuvan Shneidmanin perheen historiasta. Myös Aapeli Saarisalo vilahti eräässä filmin kohdassa.

Koska Tamar Bakfar sijaitsee aika lähellä Jordan-joen kastepaikkaa, tulevat monet ryhmämatkalaiset bussilasteittain tutustumaan myös maustekauppaan. Minun siellä ollessani oli hiljaisempi aika, mutta Lilach kertoi, että kaupassa käy hyvin paljon asiakkaita, sekä arabeja, juutalaisia että turisteja, kaikkialta Israelista.

Alija-päivänä on tarkoitus juhlia Israelin maahanmuuton historiaa ja maahanmuuttajien tärkeyttä Israelin valtion rakentamisessa. Lakiteksti sanookin: ”Israelin vauraus on saavutettu osittain niiden ihmisten ansiosta, jotka jättivät kaiken taakseen ja muuttivat Israelin maahan.”

Valitun päivän aikaan synagogissa luetaan Toorasta kohta (1. Moos. 12:1), joka kertoo, miten Jumala käski Aabrahamia tekemään alijan eli muuton Pyhään maahan: ”Lähde maastasi, suvustasi ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan.” Aabraham totteli ja loppu on historiaa.

Alija-päivänä kouluissa opetetaan uusien maahanmuuttajien merkityksestä Israelille, hallitus pitää erikoisistunnon ja presidentin asunnolla, Poliisissa ja Puolustusvoimissa on erilaisia juhlatilaisuuksia.

Olen iloinen, että alijan merkitys on näin virallisesti tunnustettu. Kyseessä on valtavan tärkeä asia, ei vain sionistisen unelman toteutuminen paluusta juutalaisten historialliseen kotiin, vaan myös Raamatun monien profetioiden täyttymys, joiden mukaan Jumala kokoaa lopunaikana hajallaan eri kansojen seassa asuvan kansansa takaisin Israelin maahan.

Alija on ihme, jota sopii juhlia oman merkkipäivänkin myötä.

Hamat Gaderiin mentäessä jatkuva alasmeno tuntui aikamoiselta. Enpä ole aikaisemmin ajanut niin jyrkkää tietä alas laaksoon.

Rajan läheisyyden takia alueella näkyi Israelin puolustusvoimien tukikohtia, joille pääsy oli kielletty oman hengen menettämisen uhalla. Ennen vuotta 1967 alue oli demilitarisoitua vyöhykettä Israelin ja Syyrian välillä.

Hamat Gaderin vedet tulevat kahden kilometrin syvyydestä viidestä termomineraalisesta lähteestä, joiden ympärille on rakennettu viihdepuisto, jossa on 42 asteen kuuumavesialtaiden lisäksi tavallisia uima-altaita, vesiliukumäki, Spa Village -hotelli, ravintoloita, piknikpöytiä, varjoisia nurmikoita, roomalaisajan kylpylän raunioita, eläintarha ja Lähi-idän ainoa krokotiilifarmi, jossa on n. 200 krokotiilia.

Hamat Gaderin kylpylä on Israelin suurin ja vanhin ja yksi suosituimpia vapaa-ajan viettokohteita. Kuumien lähteiden vesi sisältää rikkiä (4,7 %), jolla uskotaan olevan parantavaa vaikutusta astmassa, reumatismissa, ihotaudeissa ja ruoansulatusvaivoissa.

En tiedä, mitä Abbasin mielessä on oikein ollut, mutta lähin vaihtoehto on se, että Abbas on ilmeisesti halunnut vihjata saudikuninkaalle, että jo vuonna 1932 Jerusalemissa ilmestyi palestiinalaisten lehti.

Tämä on totta, sillä The Palestine Post perustettiin v. 1932. Abbas ei vain joko tiedä, jolloin hän on tietämätön, tai hän tietää, mutta vääristää tahallaan historiaa, että The Palestine Postin perusti juutalainen sionistiaktivisti Gershon Agron eli kyseessä oli Palestiinan juutalaisten lehti. Ennen Israelin valtion perustamista kaikkia Palestiinassa asuvia, oli sitten arabeja tai juutalaisia, kutsuttiin palestiinalaisiksi.

Israelin valtion syntymisen jälkeen lehden nimi muutettiin, joten vuodesta 1950 lähtien The Palestine Post on tunnettu nimellä The Jerusalem Post.

Mahmud Abbasin PR-tempuksi ajattelema lahja on kääntynyt päälaelleen ja sosiaalinen media on täynnä bloggareiden ja journalistien pilkkakirjoituksia moisen kömmähdyksen takia, kun palestiinalaisten presidentti vie saudikuninkaalle lahjaksi juutalaisten lehden.

Itse en pilkkaa ketään, en Abbasiakaan, mutta totean vain, mihin järjettömyyksiin sokea Israel-viha, historian tosiasioiden kieltäminen sekä myös Raamatun ja Koraanin tuntemattomuus johtavat.

Käy melkein sääliksi saudikuningasta, joka ilmeestä päätellen on hyvin vaivautunut ja tajuaa luultavasti tilanteen surkuhupaisan ironisuuden.

Kirkko oli basilikan eri suorakaiteen muotoinen, jossa kaksi pylväsriviä jakoi pyhäkön kolmeen osaan.

Kursin alue on Raamatun Gerasa tai Gadara, jossa Jeesus ajoi riivatusta miehestä ulos tuhansia pahoja henkiä, jotka menivät läheiseen sikalaumaan, joka syöksyi jyrkänteeltä alas 500 metrin päässä olevaan Gennesaretin järveen.

Myös Talmud mainitsee Kursin epäjumalien palvontapaikkana.

Persialaisten hyökättyä v. 614 jKr. Pyhään maahan luostarin munkit tapettiin ja kirkko sai vaurioita, mutta se rakennettiin uudelleen ja sai toimia vapaasti muslimien vuosina 638-641 jKr. tapahtuneen Palestiinan valloituksen jälkeenkin, kunnes kirkko tuhoutui lopullisesti vuoden 749 jKr. maanjäristyksessä (tai toisten tietojen mukaan tulipalossa).

Luostarikirkon rauniot löytyivät Kuuden päivän sodan jälkeen v. 1970 tierakennustöiden yhteydessä, jonka jälkeen arkeologit kaivoivat vuosina 1971 ja 1974 esiin suurimman Israelista löytyneen bysanttilaisen ajan luostarikokonaisuuden.

Kaivaukset jatkuivat sen jälkeenkin, ja vuosina 2001-2002 alueelta löytyi kylpylä, joka palveli aikoinaan paikassa käyneiden pyhiinvaeltajien virkistäytymistarpeita.

Erikoisuuksina voisi mainita, että alueella on nähtävissä myös mosaiikkilattioita, oliivipuristamo, pieni kasteallas ja läheisellä kukkulalla oleva kappeli, josta on hienot näkymät Gennesaretin järvelle.

Kursin kansallispuisto avattiin yleisölle v. 1982 ja se on sen jälkeen vetänyt puoleensa monia kristittyjä matkailijoita Israelissa.

Betsaida oli tunnettu paikka jo 1000-luvulla eKr., kun kuningas Daavidin eräs vaimoista, Maaka, oli siellä hallinneen Gesurin aramealaisen kuninkaan Talmain tytär, joka synnytti Daavidille Absalom-nimisen pojan.

Jeesuksen opetuslapsista Pietari, Andreas ja Filippus olivat kotoisin Betsaidasta.

Jeesus paransi Betsaidassa sokean miehen hiukan poikkeavia menetelmiä käyttäen eli sylkäisemällä tämän silmiin ja laittamalla kätensä hänen päälleen. Mies alkoi nähdä epäselvästi, mutta kun Jeesus laittoi kätensä uudestaan hänen silmilleen, mies näki kaiken selvästi ja tarkasti.

Betsaidassa Jeesus teki myös ruokkimisihmeen, kun 5000 miestä tuli ravituksi kahdella kalalla ja viidellä leivällä.

Jeesuksen ihmeteot eivät kuitenkaan vakuuttaneet Betsaidan asukkaita. Jeesus joutuikin nuhtelemaan heitä ja myös epäuskoisia Korasinin ja Kapernaumin asukkaita siitä, etteivät ne olleet tehneet parannusta, vaikka Jeesus oli tehnyt noissa kaupungeissa monia voimallisia tekoja. Jeesus huudahti: ”Voi sinua, Korasin! Voi sinua, Betsaida! Sillä jos ne voimalliset teot, jotka ovat tapahtuneet teissä, olisivat tapahtuneet Tyyrossa ja Siidonissa, niin nämä jo aikaa sitten olisivat säkissä ja tuhassa tehneet parannuksen.”

Tuomio epäuskosta tuli muutaman vuosikymmenen kuluttua, kun Betsaida ja monet muut Galilean kaupungit tuhoutuivat v. 67 jKr. roomalaisia vastaan käytyjen juutalaissotien aikana.

Myöhemmin sattunut maanjäristys muutti vielä aluetta ja Jordan-joen kulkua sekä lyhensi Gennesaretin järven pituutta, mikä merkitsi, että Betsaida ei ollutkaan enää järven rannalla vaan pari kilometriä kauempana, mikä johti kalastuksen loppumiseen ja kaupungin vaipumista unohduksiin sadoiksi vuosiksi.

Edward Robinson -niminen amerikkalainen tutkija toi esille ensimmäisenä v. 1838, että nykyinen rauniokumpu Et-Tel olisi Raamatun Betsaida, mutta useimmat hänen aikansa tutkijat eivät hyväksyneet hänen käsitystään, kunnes Nebraskan yliopiston v. 1987 aloittamat kaivaukset vahvistivat Robinsonin tulkinnan oikeaksi. Kaivauksista, jotka jatkuvat yhä, on löytynyt muureja, portteja, huoneita sekä kalastajan ja viininvalmistajan talot.

Migdal on Raamatussa (Luuk. 8:2) mainitun Magdalan Marian (Maria Magdaleena) kotikaupunki. Maria oli Jeesuksen seuraaja, josta Jeesus ajoi ulos seitsemän pahaa henkeä. On yleinen väärinkäsitys, että Magdalan Maria olisi ollut ennen Jeesuksen kohtaamista portto. Raamattu ei mainitse sellaisesta mitään, vaan ainoastaan, että Maria vapautui riivaajista.

Magdalan Maria oli yksi harvoista, joka oli Jeesuksen ristin juurella todistamassa Jeesuksen kuolemaa, ja Maria oli ensimmäinen, joka näki Jeesuksen elossa pääsisäisaamuna tapahtuneen ylösnousemuksen jälkeen.

Historioitsija Josefus viittaa usein kirjoituksissaan varakkaaseen Galilean kaupunkiin, kreikkalaiselta nimeltä Tarichaea, todennäköisesti Migdal, jonka roomalaiset tuhosivat verisesti vuosina 66-73 jKr. käytyjen juutalaissotien aikana.

Vuonna 1885 pieni joukko Saksan katolisia asettui asumaan Migdaliin, koska he tunnistivat paikan Magdalan Marian kotiseuduksi.

1900-luvun alussa ryhmä Venäjän sionisteja osti Migdalista maata ja perusti Ahuzat Moskva –nimisen maatilan.

Migdalissa on tehty 1970-luvulta lähtien arkeologisia kaivauksia, joissa on löytynyt mm. bysanttilaisen ajan kirkon ja 2000 vuotta vanhan synagogan rauniot ja mm. kivi, jossa näkyy kaiverrettuna seitsenhaaraisen menoran kuva.

Useimmat tämän päivän Migdalin asukkaat työskentelevät maatalouden parissa kasvattaen oliiveja, sitrushedelmiä, mangoja, avokadoja ja monia muita hedelmiä.

Migdal houkuttelee myös monia turisteja sen kauneuden, rauhallisuuden ja Gennesaretin järven läheisyyden takia.

Jyrkän putouksen takia Arbelin vuori onkin extreme-urheilun base-hyppääjien suosiossa.

Näin Arbelissa myös paljon koululaisryhmiä retkellä opettajineen, mikä on ymmärrettävää, koska vuorelta aukeavat valtavan huikeat ja upeat panoraamanäkymät ympäri Galileaa aina Safediin, Golanille ja Hermoniin asti.

Myös melkein koko Gennesaretin järvi näkyy vuorelta, jonka laelta otettuja kauniita kuvia ovat matkailuesitteet täynnä. Oma kuvani ei ole valitettavasti niin kirkas kuin olisin halunnut, koska päivä oli hiukan utuinen.

Vuorelta löytyvät myös muinaisen luolalinnoituksen ja lounaispuolelta nykyisen Arbelin moshavin alueelta 300-luvulta jKr. olevan synagogan rauniot, jotka kaivettiin esiin v. 1905.

Arbelin vuorella on monia luolia, osa luonnon synnyttämiä, osa ihmisen tekemiä, joita on aikoinaan käytetty asumuksina ja sotilaallisiin tarkoituksiin kapinoissa syyrialaisia, Herodesta ja roomalaisia vastaan.

Ympäri vuoren kulkee patikkareittejä, joista voi valita mieleisensä sen vaikeusasteen mukaan. Vuonna 1967 alue julistettiin kansallispuistoksi.

Ensimmäinen kohteeni oli lähellä Tiberiasta Hattinin (myös Hittin) sarvien sammuneen tulivuoren lähistöllä sijaitseva kuuluisa sotakenttä, jossa käytiin 4.7.1187 maailmanhistoriallisesti käänteentekevä taistelu Guy de Lusignanin johtamien ristiretkeläisten ja kurdilaisen sulttaanin Saladinin johtamien muslimien välillä.

Saladin oli valloittanut Tiberiaaan ja 32 km:n päässä leiriytynyt ristiretkeläisarmeija päätti lähteä vapauttamaan kaupunkia.

Armeijat kohtasivat Hattinin kentällä. Taistelu päättyi muslimien murskaavaan voittoon, koska Saladinin 30000 miehen armeija oli määrältään ylivoimainen ristiretkeläisten 20000 miestä vastaan ja ristiretkeläisiä paljon paremmin varustettu taistelemaan kovassa kuumuudessa. Muslimit käyttivät kevyitä tikattuja puuvillahaarniskoja ja ratsastivat pienillä nopeilla hevosilla. Ristiretkeläisillä oli raskaat rengaspanssarit ja suuret voimakkaat hevoset.

Jo edellisenä päivänä oli ristiretkeläisiltä loppunut vesi, joten he eivät pystyneet taistelemaan paahtavassa kuumuudessa janon vaivaamina mitenkään tehokkaasti.

Saladinin johtamat muslimit vangitsivat tai tappoivat suurimman osan eli 17000 ristiretkeläisten joukoista, jonka suorana seurauksena islamilaisista joukoista tuli jälleen arvostettu sotilasvoima Pyhällä maalla heidän jatkaessa sotaa valloittamalla Jerusalemin lokakuussa 1187 ja useita muita ristiretkeläisten hallussa olleita kaupunkeja.

Sodat jatkuivat vielä noin sata vuotta tämän jälkeenkin, mutta huolimatta ajoittaisista menestyksistä ristiretkeläiset eivät koskaan onnistuneet ensisijaisessa tavoitteessaan valloittaa Jerusalem takaisin lyhyttä 15 vuoden aikaa lukuun ottamatta.

Lisää ristiretkiä Euroopasta Pyhään maahan tehtiin, yhteensä arviolta kahdeksan tai yhdeksän, mutta yksikään niistä ei saanut häirittyä muslimien ylivoimaa, jonka Saladin oli saavuttanut Jerusalemin valloituksella, jonne tie aukeni Hattinin taistelun voiton jälkeen.

Osa muslimeista suhtautuu Israeliin myönteisesti tai ainakin neutraalisti, mutta osa on hyvin fanaattisesti Israelia vastaan ollen valmiita myös terroritekoihin.

Myös kristittyjen arabien suhde Israeliin on kahdenlainen. Osa rakastaa Israelia ja uskoo sen, mitä Raamattu sanoo Jumalan suunnitelmista valitun kansan kohdalla, että koko Israelin maa mukaan lukien Länsiranta on luvattu ikuiseksi omaisuudeksi israelilaisille. He eivät voi kuitenkaan julkisesti puhua tästä totuudesta palestiinalaishallinnon alueella vaarantamatta omaa henkeään.

Osa arabikristityistä on kuitenkin yhdessä muslimien kanssa Israelia vastaan tarkoituksenaan eristää ja tuhota koko juutalainen valtio. Tällainen antisemitistinen juutalaisvastaisuus perustuu väärään raamatuntulkintaan eli nk. korvausteologiaan, jonka mukaan Jumala olisi muka hylännyt juutalaiset ja nyt heidän tilallaan olisi kristillinen seurakunta. Tämä väite ei pidä paikkaansa, mutta valitettavasti osa kristikuntaa on omaksunut tämän harhaopin.

Viime aikoina jotkut palestiinalaiskristityt ovat menneet vielä pidemmälle ja he ovat luoneet Palestiinan vapautusteologian, jonka mukaan Jeesus ei ollut juutalainen vaan palestiinalainen, mikä on räikeä valhe, koska Jeesus oli juutalainen sekä Marian että Joosefin puolelta.

Nämä harhautuneet teologit väittävät myös, että Israelilla ei ole mitään historiallista tai teologista oikeutta olemassaololleen, mikä on törkeä valhe, koska Israelilla on yli 3000 vuoden takaiset historialliset juuret Israelin maahan, minkä myös Raamattu vahvistaa monin paikoin.

Kaiken huipuksi nämä eksyneet teologit kehtaavat väittää, että palestiinalaiset ovat valittu kansa, vaikka sellaista kansaa kuin palestiinalaiset ei ole olemassakaan, vaan he ovat muualta muuttaneita arabeja, joille Jumala ei ole koskaan luvannut Israelin maata perinnöksi.

Katolisen Kirkastumisen kirkon on suunnitellut italialainen Antonio Barluzzi, kuten hyvin monen muunkin Pyhän maan pyhätön. Kirkon munkit asuvat lähellä v. 1873 perustetussa luostarissa.

Pihalla on paavi Paavali VI:n rintapatsas hänen 5.1.1964 täällä käyntinsä muistoksi.

Kauniin kirkon sisällä oli hyvin harras ja hiljainen tunnelma. Oli ihmeellistä ajatella, että juuri täällä ihmisen muodon ottanut Jumalan Poika muuttui hetkeksi jumalallisen kirkkautensa kaltaiseksi. Pietarikin innostui kuin partiopoika niin, että hän olisi halunnut alkaa rakentaa majoja kaikille, mutta se ei ollut Jeesuksen tarkoitus, vaan kirkastuskokemuksen jälkeen tultiin vuorelta alas riivaajien laaksoon sairaita parantamaan.

Kun olin kirkossa, laskeuduin penkissä polvilleni ja kysyin Jumalalta erästä asiaa. Ja Jumala vastasi.

Näin tapahtuikin ja Saul kysyi Samuelilta, mitä hänen pitäisi suuressa ahdingossaan tehdä. Samuel vastasi: ”Herra antaa sinut ja Israelin filistealaisten käsiin, ja huomenna sekä sinä että poikasi olette minun luonani.” Näin kävi: seuraavana päivänä Saul ja hänen kolme poikaansa kuolivat Gilboan vuoren rinteillä.

Nykyään Ein Dorissa on Hashomer Hatzair -nuorisoliikkeen v. 1948 perustama kibbutsi, jossa on jäseniä Israelista, Unkarista, Kanadasta ja Yhdysvalloista. Kibbutsissa harjoitetaan maanviljelystä, mutta siellä on myös iso kaapelitehdas Teldor.

Vuonna 2003 kibbutsin jäsenet äänestivät yksityistämisen puolesta, mikä merkitsi luopumista alkuperäisestä sosialistisesta kollektiivisuuden ihanteesta ja siirtymistä kapitalistiseen voiton tavoitteluun ja yksityisomistuksen sallimiseen. Tätä samaa muutosta on tapahtunut monissa muissakin kibbutseissa Israelissa.

Kibbutsilaiset perustivat alueelle v. 1986 arkeologisen museon, jossa on ympäristöstä löytyneitä esihistoriallisia ja myöhemmän ajan esineitä.

Ulosajaessani huomasin, että paikka ei ollutkaan avoin kylä tai kaupunki, vaan tosiaan suljettu kibbutsi, josta en päässyt pois, ennen kuin takana olevassa autossa oleva nainen soitti (oma kännykkäni ei ollut toimintakunnossa) portissa näkyvään puhelinnumeroon, jolloin kiinni oleva portti avautui.

Myös historioitsijat Eusebius ja Hieronymus mainitsevat Nainin samoin kuin ristiretkeläiset, jotka rakensivat paikkaan kirkon Jeesuksen ihmeen muistomerkiksi. Myöhemmin eli v. 1880 fransiskaanit rakensivat sen päälle uuden kirkon nimeltä Leskenpojan kirkko.

Kävin kuvaamassa tämän fransiskaanikirkon, mutta valitettavasti en päässyt sisään eikä missään ollut mitään tietoa aukioloajoista. Sain myöhemmin tietää, että paikallinen arabiperhe, joka hoitaa kirkkoa, avaa kirkon vain turistiryhmille.

Nein on tänä päivänä pieni, 1744 hengen arabikylä.

Afulan lähellä on muinainen Tel Afulan kukkula, josta tosin ei ole enää paljoa jäljellä brittimandaatin aikana tehtyjen rakennustöiden takia. Kukkulan eteläosaa on pidetty Raamatussa mainitun tuomari Gideonin kotikaupunkina, Ofrana, mutta osa nykyajan tutkijoista on asiasta eri mieltä. Joka tapauksessa Gideon voitti midianilaiset juuri lähellä olevassa Jisreelin laaksossa.

Vuonna 1925 perustetussa Afulassa on n. 46000 asukasta. Ensimmäiset muuttajat tulivat Puolasta ja Liettuasta, mutta viime vuosikymmeninä on tulijoita saapunut eniten Etiopiasta ja Venäjältä.

Koska Afula on alueen ainoa isompi kaupunki, tulevat monet ympäröivien kibbutsien ja moshavien asukkaat Afulaan ostoksille, ravintoloihin ja terveysklinikoille. Paikallisesta Amakimin ostoskeskuksesta löytyy kaikkea, mutta lähellä olevalla torilla voi käydä vielä eloisaa kauppaa hinnoista tinkien.

Koska Afula sijaitsee lähellä Länsirantaa, kaupunki on joutunut usein palestiinalaisten poliittisen väkivallan kohteeksi. Pommi-iskuissa on kuollut ja haavoittunut vuosien mittaan monia ihmisiä. Myös v. 2006 Libanonin sodan aikana Hizbollahin raketit ulottuivat eteläisimmillään Afulaan asti.

Kaikesta huolimatta kaupunki mainostaa itseään sloganilla "Afula − hauska paikka asua.”

Iskulause kuvastaa hyvin israelilaisten tottumista sotaan ja väkivaltaan, että tapahtui mitä tahansa, elämän täytyy jatkua.

Juutalaisten määrä Länsirannalla on koko ajan nousussa. Viiden viimeisen vuoden aikana Juudean ja Samarian juutalaisten määrä on lisääntynyt 23,95%.

Länsirannan juutalaisasutuksen kasvamisen merkitys on hyvin suuri, koska diplomaatit ja kummankin puolen poliittiset johtajat alkavat myöntää, että tosiseikat paikan päällä ovat tehneet juutalaisten läsnäolon alueella peruuttamattomaksi estäen kaikki yritykset palestiinalaisvaltion perustamiseksi.

Esimerkiksi YK:n rauhanlähettiläs Robert Serry sanoi syyskuussa 2015: ”Palveltuani seitsemän vuoden ajan YK:n rauhanlähettiläänä Jerusalemissa en voi muuta kuin varoittaa, että kahden valtion ratkaisu on livahtamassa ohi ja sen sijaan israelilaiset ja palestiinalaiset ovat menossa kohti yhden valtion todellisuutta.”

Tällainen kehitys kohti yhtä valtiota on oikean suuntaista, koska Israelin valtion ei pidä koskaan luovuttaa ulkopuolisille vihollisille Juudeaa ja Samariaa, muinaisten Juudan ja Israelin kuningaskuntien sydänmaita, jotka Jumala lupasi Aabrahamille, Iisakille ja Jaakobille heidän jälkeläistensä ikuisiksi perintömaiksi.

Tämän Jumalan säätämyksen takia on mieletöntä puhua siitä, että Israel miehittää Länsirantaa, sillä eihän kukaan voi miehittää omia maitaan.